Oon kirjoittamassa meidän perheen surusta, mitä tapahtui joka hetki. Se teksti on vielä työn alla, mutta nyt näin yhden tekstin jossa sanottiin oikeita asioita.
Tässä linkki:
Pahinta mitä voi ihmiselle tapahtua
Meidän perheestä yksi on päässyt jo taivaan kotiin. Hän on rakas pieni tyttöni Katariina. Tiedän, että Katariinalla on nyt kaikki hyvin ja hänellä on hyvä olla. Onhan hän Jumalan luona. Usko siihen on se mikä pitää mut pystyssä. Usko siihen, että taivas on olemassa ja siellä vielä näen kauniin tyttöni.
Antakaa anteeksi kirjoitusvirheet ja kielioppi..
Katariina kuoli pahaan synnynnäiseen sydänvikaan. Hän jaksoi elää yhden ainoan päivän. Se päivä, mikä tuntui kuin viikolta. Se päivä, josta muistan joka sekunnin. Muistan hajut, muistan äänet, muistan kamalat tunteet ja epätoivon.. Se ettei sitä usko, että meille voi käydä niin. Kaiken on oltava vain painajaista.
Kun jouduimme antamaan luvan hengityskoneen pois ottoon, ainoa ajatus oli, että nyt saan hänet lopultakin syliin ilman letkuja, ilman ääntä pitäviä koneita. Sain pitää häntä sylissä. Katsoa kun hän nukkuu pois, pitää häntä hyvänä. Sitten lääkäri tuli ja sanoi kamalimmat sanat, kuolinaika 17.20.
Halu päästä kotiin oli kova, näkemään elossa olevat kaksi poikaa. Pääsimme kotiin ja samalla hetkellä, kun halasin pienempää alle 2-vuotiasta, iski ikävä ja tuska siitä miksi lähdimmekään sairaalasta. Olisi pitänyt olla kauemmin.
Siinä tilanteessa kävi juuri päinvastoin mitä olin kuvitellut. Luulin että saisin lohtua elävistä lapsista, mutta en.
Menin nukkumaan ja otin sairaalasta saadun unilääkkeen. Halusin vain herätä siitä painajaisesta.
Aamulla heräsin ja koskin ensimmäisenä vatsaani. Nyt se oli poissa. Nyt siellä ei enää ketään potkinut. Se tuska ja todellisuus. Se ikävän määrä.
Samalla hetkellä tajusin, että oli sunnuntai seurakuntamme kokouspäivä. Sinne täytyi päästä, täytyi päästä kertomaan meidän tytöstä.
Kokouksessa se ihmisten lämpö ja kaikkien osanotot. Se oli juuri sitä mitä tarvitsin. Sain kertoa kaikille meidän tytöstä. Ihmiset olivat ihania.
Kun päästiin kotiin, tuttuja tuli paljon käymään. Osa tuli ihan yllätyksenä. Se tunne oli omalla laillaan hienoa että suru on koskettanut kaikkia. Se että sai surra yhdessä.
Siihen se kuitenkin tuntui jäävän. Se oli pari päivää, kun ihmiset ottivat yhteyttä. Sen jälkeen oli kamalin vaihe. Se tyhjyys ja tummuus, siitä että meillä ei olekaan vauvaa kotona. Se kun itseä ei olisi vähempää voinut kiinnostaa syöminen saati muiden ruokkiminen. Se ettei ketään ollut apuna. Kuin mitään ei olisi tapahtunut. Se, etten saanut vain surra rauhassa. En voinut itkeä, kun vanhempi poika 3v. tuli lohduttamaan. Kuvittelin, etten voi itkeä hänen nähden. Se mitä eniten olisin tarvinnut olisi ollut oma aika. Oma aika surra. Onneksi mieheni pystyi olemaan kotona ja hoitamaan lapsia, sillä minä en siihen pystynyt.
Sen jälkeen todella tuntui, että ihmiset välttelevät jopa kaupassa. Ja minä kun olisin halunnut asiasta kertoa kaikille, myyjiä myöten. Tuli myös itselle yllätyksenä kuinka paljon raskaana olevat silloin "ärsytti", samoin kaikki vauvauutiset. Sitä halusi, että kaikki tietävät miltä se tuntuu minusta. Että tässäkin maailmassa jotain niin kamalaa voi tapahtua.
Jos antaisin toisille neuvoja, miten kohdata lapsensa menettänyt:
(kaikkiin ei tietty nämä päde, mutta itse näitä kaipasin)
- Sano "otan osaa" tai "olen niin pahoillani" vaikka se ei suomalaiseen suuhun sovikkaan.
- Auta, oli se ruokaa tai lapsenvahtina olemista.
Lapsensa menettänyt tarvitsee aikaa itkeä yksin, rauhassa ilman aikarajaa.
- Suru kestää kauan, monta kuukautta, anna mahdollisuus puhua jos toinen haluaa, vaikka ne asiat olisi jo kerrottu(moneenkin kertaan).
- Älä teeskentele, ettei mitään olisi tapahtunut, kuin kaikki olisi ennallaan.
- Vuosien jälkeenkin on enemmän kuin ok puhua menetetystä lapsesta.
- Meidän tyttö syntyi täysiaikaisena ja elävänä. Haluan, että hänet muistetaan ja lasketaan yhdeksi meidän lapsista.
Olen siis neljän lapsen äiti, ja yksi heistä on taivaassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti