Vielä jatkan samasta...
Tänään aamulla se iski. Kun antaa itsensä muistaa, ei itkulle ole loppua.. Ajattelin sitä hetkeä, kun lähdin Turkuun hakemaan mekkoa tytölleni, jonka pukisin hänelle arkkuun. Se matka oli jotain kamalaa ja silti niin tarpeellista. Itkin koko automatkan, enkä meinannut nähdä eteenpäin. Menin keskustaan ja kiersin lastenvaate hyllyjä. Oli Marraskuu ja kaupoissa jo kaikkea kaunista Joulua vasten. Kuin olisin kiduttanut itseäni kiertämällä tyttöjen vaateosastolla. Silti heti ensimmäisestä kaupasta löysin sen mitä etsin. Kaunis valkoinen ja enkelimäinen mekko. Niin kaunis ja juuri se millaisen halusin. Voi sitä itkun määrää.
Oon miettinyt paljon muiden lapsensa menettäneiden kohtaloa. Itse ajattelen niin, että mitä meille tapahtui, oli kuin kamala painajainen. Painajainen joka kesti vain pari päivää, vaikka tuntuikin pidemmältä. Olen sitä mieltä, että Jumala säästi meidät silti paljolta. Vaikka aikamme Katariinan kanssa olikin niin kovin lyhyt, sain silti nähdä hänet elävänä ja hän kerkesi näkemään minut. Se pieni hetki kun hän jaksoi synnytyksen jälkeen avata silmänsä ja katsoa suoraan minuun. Se hetki oli enemmän kuin osaan pyytään, sen hetken pidän sydämessäni ja muistan joka päivä.
Me emme saaneet paljon muistoja yhdessä ja siksi uskon, että "toipuminen oli helpompaa". Sen jälkeen, olen ajatellut ja pelännyt mitä jos jompi kumpi elävistä pojistani kuolisi, mitä sitten tekisin. Sitten en tahtoisi enää elää, se olisi liikaa. Se ajatus, että lapsi jonka kanssa olen kokenut kaikkea maan ja taivaan väliltä ei olisikaan enää siinä. Kaikki muistot, tuoksut, äänet, naurut.. Kaikkea sitä joutuisin ikävöimään.
Me emme saaneet näitä hetkiä montaa Katariinan kanssa. Emme kuulleet hänen ääntään, emme naurua, edes hymyä..
Emme saaneet pitää häntä sylissä, edes tuntia yhteensä. Hän oli koneissa ja letkuissa kiinni. Meille sanottiin, että ei kannata silittää häntä, sillä hän on hyvin kosketusarka/kipeä lääkkeiden takia.
Sain pitää vain kättä hänen otsallaan.
En vähättele muiden menetystä, vaikka omasta mielestäni on niin monta tapaa menettää lapsi. Mielestäni sillä on eroa menetätkö lapsen raskausaikana, heti synnytyksen jälkeen vai vuosien yhdessä olon jälkeen. Sekin vaikuttaa onko kyseessä jopa ensimmäinen lapsi tai vaikka ainoa. En väitä, että jostain näistä voisi päästä helpommalla. Omalle kohdalle jos ajattelen menetyksiä, niin Katariinan menetys oli shokki. Se ettei siihen osannut varautua, koska raskausaikana kaikki oli hyvin. Siitä olen toisaalta onnellinen, etten tiennyt ja murehtinut asiaa etukäteen. Jos sydänvika olisi todettu raskausaikana, olisi minut vain suoraan ohjattu Helsinkiin synnyttämään. Siitä en sen enempää halua jossitella. On liian raskasta ajatella, josko jokin olisi voinutkin muuttaa lopputuloksen.
Ensimmäisen pojan jälkeen, tulin raskaaksi. Sain tietää, että siellä on ollut kaksoset, joista toinen oli jo ensimmäisessä ultrassa kuollut. Viikko siitä kaikki tulikin verenä ulos. Kun menin uudestaan ultraan, naurahti lääkäri "Juuh ei täällä enää mitään ole". Raskausviikkoja oli alle 12. Koville se otti, kun oli siitä jo kerinnyt innostumaan. Kokemaan pahoinvointia ja väsymystä. Ajattelin kuitenkin, että niin oli tarkoitettu, koska muuten raskaus olisi varmasti jatkunut. Ja enemmin niin, että alle 12 raskausviikon keskenmeno, kuin sen jälkeen. Lohdun toi tietysti myös alle 2v. esikoinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti