Kuolleiden lasten muistopäivä 23.9.

Vielä jatkan samasta...
Tänään aamulla se iski. Kun antaa itsensä muistaa, ei itkulle ole loppua.. Ajattelin sitä hetkeä, kun lähdin Turkuun hakemaan mekkoa tytölleni, jonka pukisin hänelle arkkuun. Se matka oli jotain kamalaa ja silti niin tarpeellista. Itkin koko automatkan, enkä meinannut nähdä eteenpäin. Menin keskustaan ja kiersin lastenvaate hyllyjä. Oli Marraskuu ja kaupoissa jo kaikkea kaunista Joulua vasten. Kuin olisin kiduttanut itseäni kiertämällä tyttöjen vaateosastolla. Silti heti ensimmäisestä kaupasta löysin sen mitä etsin. Kaunis valkoinen ja enkelimäinen mekko. Niin kaunis ja juuri se millaisen halusin. Voi sitä itkun määrää.  

Oon miettinyt paljon muiden lapsensa menettäneiden kohtaloa. Itse ajattelen niin, että mitä meille tapahtui, oli kuin kamala painajainen. Painajainen joka kesti vain pari päivää, vaikka tuntuikin pidemmältä. Olen sitä mieltä, että Jumala säästi meidät silti paljolta. Vaikka aikamme Katariinan kanssa olikin niin kovin lyhyt, sain silti nähdä hänet elävänä ja hän kerkesi näkemään minut. Se pieni hetki kun hän jaksoi synnytyksen jälkeen avata silmänsä ja katsoa suoraan minuun. Se hetki oli enemmän kuin osaan pyytään, sen hetken pidän sydämessäni ja muistan joka päivä. 

Me emme saaneet paljon muistoja yhdessä ja siksi uskon, että "toipuminen oli helpompaa". Sen jälkeen, olen ajatellut ja pelännyt mitä jos jompi kumpi elävistä pojistani kuolisi, mitä sitten tekisin. Sitten en tahtoisi enää elää, se olisi liikaa. Se ajatus, että lapsi jonka kanssa olen kokenut kaikkea maan ja taivaan väliltä ei olisikaan enää siinä. Kaikki muistot, tuoksut, äänet, naurut.. Kaikkea sitä joutuisin ikävöimään. 

Me emme saaneet näitä hetkiä montaa Katariinan kanssa. Emme kuulleet hänen ääntään, emme naurua, edes hymyä..
Emme saaneet pitää häntä sylissä, edes tuntia yhteensä. Hän oli koneissa ja letkuissa kiinni. Meille sanottiin, että ei kannata silittää häntä, sillä hän on hyvin kosketusarka/kipeä lääkkeiden takia. 
Sain pitää vain kättä hänen otsallaan.

En vähättele muiden menetystä, vaikka omasta mielestäni on niin monta tapaa menettää lapsi. Mielestäni sillä on eroa menetätkö lapsen raskausaikana, heti synnytyksen jälkeen vai vuosien yhdessä olon jälkeen. Sekin vaikuttaa onko kyseessä jopa ensimmäinen lapsi tai vaikka ainoa. En väitä, että jostain näistä voisi päästä helpommalla. Omalle kohdalle jos ajattelen menetyksiä, niin Katariinan menetys oli shokki. Se ettei siihen osannut varautua, koska raskausaikana kaikki oli hyvin. Siitä olen toisaalta onnellinen, etten tiennyt ja murehtinut asiaa etukäteen. Jos sydänvika olisi todettu raskausaikana, olisi minut vain suoraan ohjattu Helsinkiin synnyttämään. Siitä en sen enempää halua jossitella. On liian raskasta ajatella, josko jokin olisi voinutkin muuttaa lopputuloksen. 

Ensimmäisen pojan jälkeen, tulin raskaaksi. Sain tietää, että siellä on ollut kaksoset, joista toinen oli jo ensimmäisessä ultrassa kuollut. Viikko siitä kaikki tulikin verenä ulos. Kun menin uudestaan ultraan, naurahti lääkäri "Juuh ei täällä enää mitään ole". Raskausviikkoja oli alle 12. Koville se otti, kun oli siitä jo kerinnyt innostumaan. Kokemaan pahoinvointia ja väsymystä. Ajattelin kuitenkin, että niin oli tarkoitettu, koska muuten raskaus olisi varmasti jatkunut. Ja enemmin niin, että alle 12 raskausviikon keskenmeno, kuin sen jälkeen. Lohdun toi tietysti myös alle 2v. esikoinen.

Mitä sureva tarvitsee, tai ainakin minä tarvitsin.

Oon kirjoittamassa meidän perheen surusta, mitä tapahtui joka hetki. Se teksti on vielä työn alla, mutta nyt näin yhden tekstin jossa sanottiin oikeita asioita.

Tässä linkki: Pahinta mitä voi ihmiselle tapahtua

Meidän perheestä yksi on päässyt jo taivaan kotiin. Hän on rakas pieni tyttöni Katariina. Tiedän, että Katariinalla on nyt kaikki hyvin ja hänellä on hyvä olla. Onhan hän Jumalan luona. Usko siihen on se mikä pitää mut pystyssä. Usko siihen, että taivas on olemassa ja siellä vielä näen kauniin tyttöni.

Antakaa anteeksi kirjoitusvirheet ja kielioppi..
Katariina kuoli pahaan synnynnäiseen sydänvikaan. Hän jaksoi elää yhden ainoan päivän. Se päivä, mikä tuntui kuin viikolta. Se päivä, josta muistan joka sekunnin. Muistan hajut, muistan äänet, muistan kamalat tunteet ja epätoivon.. Se ettei sitä usko, että meille voi käydä niin. Kaiken on oltava vain painajaista. 

Kun jouduimme antamaan luvan hengityskoneen pois ottoon, ainoa ajatus oli, että nyt saan hänet lopultakin syliin ilman letkuja, ilman ääntä pitäviä koneita. Sain pitää häntä sylissä. Katsoa kun hän nukkuu pois, pitää häntä hyvänä. Sitten lääkäri tuli ja sanoi kamalimmat sanat, kuolinaika 17.20. 

Halu päästä kotiin oli kova, näkemään elossa olevat kaksi poikaa. Pääsimme kotiin ja samalla hetkellä, kun halasin pienempää alle 2-vuotiasta, iski ikävä ja tuska siitä miksi lähdimmekään sairaalasta. Olisi pitänyt olla kauemmin.
Siinä tilanteessa kävi juuri päinvastoin mitä olin kuvitellut. Luulin että saisin lohtua elävistä lapsista, mutta en. 

Menin nukkumaan ja otin sairaalasta saadun unilääkkeen. Halusin vain herätä siitä painajaisesta. 
Aamulla heräsin ja koskin ensimmäisenä vatsaani. Nyt se oli poissa. Nyt siellä ei enää ketään potkinut. Se tuska ja todellisuus. Se ikävän määrä.

Samalla hetkellä tajusin, että oli sunnuntai seurakuntamme kokouspäivä. Sinne täytyi päästä, täytyi päästä kertomaan meidän tytöstä.

Kokouksessa se ihmisten lämpö ja kaikkien osanotot. Se oli juuri sitä mitä tarvitsin. Sain kertoa kaikille meidän tytöstä. Ihmiset olivat ihania.

Kun päästiin kotiin, tuttuja tuli paljon käymään. Osa tuli ihan yllätyksenä. Se tunne oli omalla laillaan hienoa että suru on koskettanut kaikkia. Se että sai surra yhdessä. 

Siihen se kuitenkin tuntui jäävän. Se oli pari päivää, kun ihmiset ottivat yhteyttä. Sen jälkeen oli kamalin vaihe. Se tyhjyys ja tummuus, siitä että meillä ei olekaan vauvaa kotona. Se kun itseä ei olisi vähempää voinut kiinnostaa syöminen saati muiden ruokkiminen. Se ettei ketään ollut apuna. Kuin mitään ei olisi tapahtunut. Se, etten saanut vain surra rauhassa. En voinut itkeä, kun vanhempi poika 3v. tuli lohduttamaan. Kuvittelin, etten voi itkeä hänen nähden. Se mitä eniten olisin tarvinnut olisi ollut oma aika. Oma aika surra. Onneksi mieheni pystyi olemaan kotona ja hoitamaan lapsia, sillä minä en siihen pystynyt. 

Sen jälkeen todella tuntui, että ihmiset välttelevät jopa kaupassa. Ja minä kun olisin halunnut asiasta kertoa kaikille, myyjiä myöten. Tuli myös itselle yllätyksenä kuinka paljon raskaana olevat silloin "ärsytti", samoin kaikki vauvauutiset. Sitä halusi, että kaikki tietävät miltä se tuntuu minusta. Että tässäkin maailmassa jotain niin kamalaa voi tapahtua.

Jos antaisin toisille neuvoja, miten kohdata lapsensa menettänyt:
(kaikkiin ei tietty nämä päde, mutta itse näitä kaipasin)
- Sano "otan osaa" tai "olen niin pahoillani" vaikka se ei suomalaiseen suuhun sovikkaan.

- Auta, oli se ruokaa tai lapsenvahtina olemista. 
Lapsensa menettänyt tarvitsee aikaa itkeä yksin, rauhassa ilman aikarajaa.

- Suru kestää kauan, monta kuukautta, anna mahdollisuus puhua jos toinen haluaa, vaikka ne asiat olisi jo kerrottu(moneenkin kertaan).

- Älä teeskentele, ettei mitään olisi tapahtunut, kuin kaikki olisi ennallaan. 

- Vuosien jälkeenkin on enemmän kuin ok puhua menetetystä lapsesta.

- Meidän tyttö syntyi täysiaikaisena ja elävänä. Haluan, että hänet muistetaan ja lasketaan yhdeksi meidän lapsista.

Olen siis neljän lapsen äiti, ja yksi heistä on taivaassa.

Poika täytti 6v. ja ehdotin synttäreiden teemaksi Pokemonia, koska ajattelin että puolipallon muotoinen kakku on helppo tehdä. Ja koska ollaan yhdessä pelattu Pokemon Gota ja poika siitä on kovasti tykännyt.

Ensimmäistä kertaa pidettiin myös kaverisynttärit, koska poika on eskarissa. Kutsu vieraat rajattiin eskarilaisiin ja se tarkoitti 6 vierasta ja kaikki olivat poikia. 

Aloitin suunnittelun jo paria viikkoa ennen ja tilasin Ebaysta pokemon palloja, jotta saisin niitä antaa vieraillekin. 

No yhdestä paikasta tilasin 6kpl (koska ei saanut enempää) ja toisesta 4kpl. Sormet ristissä toivoin, että pallot kerkeäisivät synttäreihin mennessä tulla. Ja mikä ihana yllätys olikaan kun juhlapäivänä postilaatikko oli täynnä tavaraa ja juuri 6kpl pokemon palloja oli saapunut. Se tarkoitti, että vieraille riitti omat, mutta meidän pojat jäivät ilman. Koitin lohduttaa, että lisää on kyllä tulossa. Nämä pokemon pallot oli siitä hienoja että ne oli isoja ja ne todellakin sai auki ja kiinni.

 Tilasin myös 12kpl pieniä Pikatchuja, koska ne sai noin kuudella eurolla, kun taas jos Suomesta ostat maksaa ne 25€/5kpl.

Heti päätin, että Bingo pidetään ja myöskin Pokemon Go rata, jossa ideana etsiä Pokemoneja pihalla. Mitään koristelukrääsää ei oikein vielä kaupoista löytynyt. 
Yhdestä nettikaupasta löysin ja oli ne loppuun myyty. Niinpä alkoi tulosta, leikkaa ja liimaa maraton. 

Ostin mm. suomalaisesta kirjakaupasta tarrapaperia ja tulostin siihen pieniä Pokemonin kuvia ja palloja ja vaikka mitä.

Ihan ensimmäisenä väritettiin pallon heittoa varten nämä sählypallot oikean väriseksi.

Ja tässä pallonheitto välineet: Osumasta sai tikkarin ja jos osui Pikatchu-ämpäriin sain kyseisen tarran.

Tässä jotain askarteluja teemaan sopivaksi:

 Tein myös Candy pokeballseja. 

Youtubesta löytyy hyvä ohje näille: YouTube

Kakkua en tarjonnut kaverisynttäreillä, vaan jäätelöä joka makuun. 

Tässä Pokemon Go rata lopultakin leikattu ja liimattu valmiiksi.

 Ja tässä kyseiset Pokemonit omissa piiloissaan. 

Ilmapallot edustivat Pokestoppeja luren kera. Pikatchun kun löysi sai oikean hahmon omaksi. Ja piilopaikat menivät niin kuin pelissäkin: Rattata helpoin löytää ja esim. Aerodactyl vaikein.